Minusta ei koskaan pitänyt tulla johtajaa. En unelmoinut kulmahuoneesta, strategisista kalvoista tai vuosikokousten säntillisestä pyörityksestä. En ollut se, joka viittasi ensimmäisenä tai haki vastuuta. Olin ennemmin se, joka teki taustalla työn kunnolla ja toivoi, että joku muu hoitaisi esittelyt.

Mutta jotenkin solahdin siihen huomaamatta. Ensin tuli pyyntö ottaa vetovastuu tilapäisesti. Sitten tehtävä venyi. Ja lopulta olin vaihtunut viransijaisesta vakituiseksi toiminnanjohtajaksi ja ihmettelin, miten tässä näin kävi.

Johtajuus, jota en haikaillut, opetti enemmän kuin yksikään koulutus. Opin, miltä tuntuu tehdä päätöksiä, joihin ei ole oikeaa vastausta. Opin, että hiljaisuus kokouksessa ei tarkoita hyväksyntää. Se voi olla myös varautuneisuutta, epäluottamusta tai pelkoa. Opin, että toisten työt eivät valmistu vain siksi, että niistä on sovittu. Opin pyytämään anteeksi. Opin myös olemaan pyytämättä, silloin kun tiesin tehneeni oikein.

Aluksi yritin johtaa olematta johtaja. Yritin olla yksi muiden joukossa. Hakea kompromissia joka tilanteessa. Pysyä mukavana. Mutta nopeasti huomasin, että johtajuus ei ole rooli, jonka voi kiertää. Se on vastuu, joka pitää kantaa, myös silloin kun ei huvita. Se on päätösten tekemistä, kuuntelemista, rajojen vetämistä ja sen kestämistä, että kaikki eivät tykkää.

Opin, että hyvä johtaja ei ole täydellinen. Eikä sellaiseksi tarvitse tulla. Riittää, että jaksaa kuunnella, ottaa opiksi ja uskaltaa katsoa rehellisesti myös itseään. Että uskaltaa johtaa omalla tavallaan vaikkei olisi koskaan ajatellut olevansa ”johtajatyyppiä”.

Nyt kun katson taaksepäin, huomaan olevani enemmän kiitollinen kuin katuva. Johtajuus ei muuttanut minua toiseksi, mutta se teki minusta tietoisemman. Tarkemman siitä, mitä ottaa vastaan ja mitä voi jättää sivuun.

Tiedän nyt, ettei kenenkään tarvitse osata kaikkea. Mutta jonkun täytyy kantaa vastuu. Ja joskus se joku olet sinä, vaikka et olisi koskaan aikonut.