Minua on kuvattu ripeän ratkaisukeskeiseksi. Se pitää paikkansa. Tykkään saada asioita eteenpäin, tehdä päätöksiä ja siirtää tekeminen siihen vaiheeseen, jossa asiat oikeasti muuttuvat. Silti yksi asia on minulle pyhä: en halua hätäillä.

Valitettavasti ripeys ja hätäily saattavat näyttää joskus samalta. Molemmissa liikutaan nopeasti. Molemmissa puhutaan suoraan. Molemmissa ollaan toimeliaita. Ero näkyy siinä, mitä tapahtuu sen jälkeen.

Hätäilyssä päätös syntyy tunteesta, paineesta tai siitä, että hiljaisuus tuntuu liian pitkältä. Ripeydessä päätös syntyy ymmärryksestä. Tilannekuvasta, joka on riittävän selkeä, jotta suunta kestää myös sen, että seuraavaksi tapahtuu jotain odottamatonta. Ja yleensä tapahtuu.

Määrätietoisuus alkaa selkeydestä

Kun sanon, että teen ensin tilanteesta selkeän kuvan, en tarkoita monimutkaista analyysia tai dokumenttia, jota kukaan ei lue. Tarkoitan sitä, että teen näkyväksi olennaisen.

Mikä on ongelma, jonka ratkaisemisesta tässä oikeasti puhutaan. Kenen arkeen se osuu. Mikä muuttuu, jos emme tee mitään. Mitkä ovat vaihtoehdot, ja mikä niistä on realistinen juuri nyt.

Usein jo tämä vaihe rauhoittaa tekemistä. Ei siksi, että vauhti hidastuisi, vaan siksi että ihmiset tietävät, mihin ollaan menossa. Kun suunta on yhteinen, energia ei katoa arvaamiseen.

Rajaa ronskisti

Kun tilannekuva on kasassa, seuraava työ on yllättävän usein vähentämistä. Rajaan pois sen, mikä ei kuulu tähän hetkeen. Kerron ääneen, mitä emme nyt tee. Teen päätöksen, joka tekee muille helpommaksi keskittyä.

Tämä on se kohta, jossa johtaminen muuttuu näkyväksi. Ei sillä, että tekisi kaiken itse, vaan sillä, että tekee ympäristöstä sellaisen, jossa muut voivat tehdä työnsä hyvin.

Päätökset kestävät vain, jos ne kestävät myös ihmiset

Ripeys ilman inhimillisyyttä muuttuu helposti kovuudeksi. Silloin päätökset voivat olla “oikeita”, mutta toteutus sakkaa, luottamus heikkenee ja ihmiset alkavat varoa. Ja kun ihmiset varovat, yhteistyö kuivuu kasaan.

Siksi en hätäile. Minulle päätöksenteko ei ole pelkkää logiikkaa, vaan myös rytmiä ja tunnetta. Milloin on oikea hetki viedä asia läpi. Milloin pitää kuunnella vielä yksi kierros. Milloin riittää, että sanoo asian selkeästi ja antaa työn jatkua.

Tämä näkyy myös yhteisöissä

Sama ajattelu toistuu siinä, miten rakennan yhteisöjä. Hyvä kohtaaminen ei synny sillä, että heitetään ihmisiä samaan tilaan ja toivotaan parasta. Se syntyy, kun tilannekuva on kirkas jo suunnittelussa.

Miksi tämä tapahtuma tehdään. Keitä varten. Millainen kokemus tukee sekä ihmisiä että tavoitetta. Mitä mitataan ja miksi. Kun nämä ovat selvillä, toteutus on vapauttavaa. Silloin voi olla luova, koska pohja on vakaa.

Olen ripeä, koska kunnioitan aikaa

Olen ripeä ratkaisija, koska pidän muiden ajasta. En halua, että ihmiset käyttävät viikkoja siihen, minkä voi ratkaista päivässä. Mutta en hätäile, koska tiedän, että huono päätös on kallis. Se maksaa paitsi aikaa ja rahaa, usein myös luottamusta.

Teen ensin tilanteesta selkeän kuvan. Toimin sen jälkeen määrätietoisesti. Se on minulle sekä johtamista että arjen selkeyttä. Ja rehellisesti, se on myös tapa nukkua yönsä rauhassa.