“Tämä ei ole nyt prioriteetti” on lause, joka kuulostaa järkevältä. Sillä voi suojella kalenteria, sillä voi näyttää harkitsevalta ja sillä voi välttää sähläystä. Mutta arjessa se tarkoittaa usein jotain muuta kuin aikaa.
Usein se tarkoittaa, että asia on vielä epäselvä. Vastaamatta jää kysymykset:
- Mitä tämä maksaa?
- Mitä tämä korvaa?
- Kuka uskaltaa sanoa ääneen, ettei tätä tehdä.
Siksi “ei prioriteetti” jää helposti välitilaksi. Se ei ole päätös, vaan siirto. Ja kun päätöstä ei tehdä, työ ei kevene. Se vain muuttuu taustameluksi. Idea jää roikkumaan. Se palaa esiin väärään aikaan. Se alkaa kummitella ihmisillä, joilla on jo valmiiksi liikaa kannettavaa.
Minulle priorisointi on käytännön johtamista. Sitä, että uskalletaan valita. Se tarkoittaa myös reiluutta. Jos jokin uusi tulee sisään, jonkin muun on mentävä ulos. Muuten kyse ei ole priorisoinnista vaan lisäkuormasta, joka on vain paketoitu siististi.
Siksi kysyn mieluummin tämän: minkä tämän pitäisi korvata, jotta tämä mahtuu mukaan?
Se on yksinkertainen kysymys, mutta se muuttaa keskustelun. Siinä kohtaa ei enää puhuta yleisellä tasolla “prioriteeteista”, vaan siitä, mitä oikeasti tapahtuu. Mikä siirtyy. Mikä pienenee. Mikä lopetetaan. Ja kuka tekee päätöksen niin, että se tuntuu reilulta niille, joiden kalenteri kantaa seuraukset.
Tässä kysymyksessä on myös inhimillinen puoli, joka usein unohtuu, kun ihmiset tietävät, että uusia asioita ei vain kasata vanhojen päälle, syntyy työrauha. Syntyy turvallisuuden tunne: minun ei tarvitse arvailla, mitä minulta odotetaan, tai pelätä että taas yksi “pieni juttu” kaatuu syliin ilman selkänojaa. Kun suunta on selkeä, ihmiset uskaltavat tehdä työnsä paremmin.
Ja sitten tulee paras osa. Kun ideaa vasten asetetaan oikea vaihtokauppa, se joko kirkastuu tai katoaa. Jos idea kestää sen, että sen vuoksi luovutaan jostakin muusta, se on yleensä aidosti tärkeä. Jos se ei kestä, on parempi päästää siitä irti heti. Ei siksi, että idea olisi tyhmä, vaan siksi, että organisaation huomio on rajallinen.
Minulle nämä ovat voittoja molemmat. Hyvä idea saa tilan, jota se tarvitsee. Huono idea poistuu ennen kuin se ehtii syödä fokuskykyä ja energiaa. Ja ihmisille jää se tärkein: tunne siitä, että päätöksiä tehdään reilusti, selkeästi ja niin, että työrauha pysyy.
Jos haluat yhden lauseen, jonka voit sanoa palaverissa ilman että se kuulostaa piikikkäältä, se on tämä: tämä voi olla hyvä. Päätetään samalla, minkä se korvaa.
Se tekee sen, mitä priorisoinnin pitäisi aina tehdä. Se tekee valinnat näkyviksi.